Heti aamupalasta alkaen pojat kiukuttelevat (tasta alkaa tulla joka-aamuinen rutiini vissiin).
Lahdetaan katsastamaan Paradise-beach. Ajamme sinne tallakertaa veneella. Tunnin kavely kukkoloilla ja kallioilla ei oikein innosta tana aamuna.
Ranta on viehattavan pieni, mutta mielestamme vahan ylikansoitettu kokoonsa nahden. Majataloja on ahdettu vieriviereen kukkulanrinteita ylos. (Me taidamme olla kuitenkin vain viiden ihmisen joukossa, jotka rannalla hengaavat).
Yhtakkia eraasta kahvilasta rannalle astelee tutunnakoinen tyyppi: "What the hell are you guys doing over here?!" Ja halaa meita molempia. Sama saksalainen tyyppi, johon tormattiin useaan otteeseen kiertaessamme Pohjois-Intiassa. Oikeasti luulimme, etta Kalkutan jalkeen emme enaa tormaisi, koska han lahti taysin erisuuntaan kuin me. Mutta taalla, pienella Paradise- beachilla me seisomme jalleen vastatusten, emmeka voi muuta ko nauraa.
Vaihdamme kuulumisia ja ikuistamme hetken valokuvalla. On tama niin kummallinen tapaus.
Palaamme takaisin OM beachille paivaunille. Pessi nukahtaa jo veneessa. Mutta bambumajaan paastyamme han heraa ja Leevi kieltaytyy nukkumasta. Itkua kestaa usean tunnin sen jalkeen, kun mikaan ei ole hyvin. Ei edes ruoka.... ja sehan tietaa lisaa tuskaa. Aina se tulee yllatyksena miten rankkaa se valilla onkaan, vaikka eihan se yllatys ole ollenkaan. Heh. Selviamme kiukusta kunnialla. Kavelemme rannalla ja kaymme syomassa uudelleen vahan paremmalla kiirilla.
Juttelen ennen nettiin tuloa Yanan ja hanen poikakaverinsa Steven kanssa. Steve filosofoi elamisesta juuri tassa hetkessa. Mina mielessani toivon itselleni aikakonetta, jotta voisin siirtya pari vuotta eteenpain, jolloin pojat olisivat vahan helpommassa iassa. Hmmm...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti