perjantai, Mumbai
Käydään taidekierros, Mumbain nykytaiteen museo ja eräs isohko galleria siinä vieressä. En ole oikein vakuuttunu intialaisesta (nyky)taiteesta. Se on vielä aika kankeaa. Kaukana postmodernista vapaudesta. Kalkutan kuvataideakatemian lopputyönäyttely osotti, että uus taiteilijasukupolvi kykenee kuvaan muutaki ku naisia saviruukut pään päällä. Mutta näyttelyn työt oli teemoiltaan hyvin samankaltasia: terrorismi ja media. Mumbain joulukuiset tapahtumat oli varmasti inspiroivia, jos niin voi sanoa.. Yhtä kaikki: geometristä, graafista, tasapainosta, virheetöntä jossai mielessä eikä siks kovinkaan mullistavaa.
Nykytaiteen museo on rakennuksena vähän ku intialainen versio NewYorkin Guggenheimista. Köyhän miehen Guggenheim, heh. Ylimmässä kerroksessa on tositosi erikoinen slapback-kaiku. Leevi huutaa jotain vähän kovempaan ääneen niin se kaikuu nopeasti viis kertaa ympäri kerrosta.
Myöhemmin ollaan kadulla katteleen jotain krääsäkojua. Leevi on parin metrin päässä sivummalla, kun yks mies tekee sille pigmentillä tähtikoristelua käteen. Yhtäkkiä vanhempi rouva, valkoihonen, tarttuu mua kädestä ja sanoo levottomana, Leeviä osottaen: "Is that your child? Take care of him, that man is giving him something!!" Säikähdän ja katon Leeviä, mutta edelleen ne sen koristelun parissa on. Rauhottelen rouvaa. "You have to be careful with these people!!", se neuvoo. Sanon sille, että joskus näihin ihmisiin täytyy vaan luottaa, ja kerron että ollaan matkustettu ympäri Intiaa ja että meillä on aika hyvä käsitys siitä mikä on turvallista ja mikä ei. "Oh. and where are you from?", rouva kysyy. Vastaan ja kysyn samaa häneltä. Rouvan vastaus selittää paljon: "I'm from America."
Jatketaan eteenpäin. Saija huomaa, että jenkkirouva kävelee samaa tahtia kanssamme, hieman edessä tai hieman takana, ja pysähtyy kun mekin. Seuraavassa korttelissa Saija jää kattoon vaaterekkiä, minä kieputan poikia. Yhtäkkiä rouva on taas vieressä, tällä kertaa opastamassa liikenteen vaaroista. "Rouva, kaikki on ok", huudahdan sille. Sen jälkeen se ei enää seuraa.
Illalla mietitään Saijan kans tapausta. Saija on pannut merkille, että jos intialainen kokee että lapsi, kenen tahansa, on vaarassa, hän tekee asialle jotain. Sen sijaan Suomessakin on tapana huomauttaa vanhemmille: "Hei, lapsenne on vaarassa, ettekö tee asialle mitään?" Intialaiset on automaattisesti pitämässä konkreettisesti huolta, eikä vaadi mitään, ne hymyilee vaan. Niille se on itsestäänselvyys, niinku useat on sanoneetkin: Your child is my child. Lännessähän your child on your child. Ja se saarnaava huolenpito, käytännössähän se on turhaa kun ei se pelasta lasta auton alta.
Tässä me istutaan partsilla ja yritetään tajuta että ylihuomenna ollaa taas Suomessa. Vaikkei meillä oo ees asuntoa siellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti