PÄIVÄ 89

Aamulla lentokentälle. Taksikuskimme lähtee nahkeasti liikkeelle, venyttelee ensin ulkona, juo vettä, katselee ja kysyy kolmeen otteeseen: "Is everything ok sir?" Starttaa auton, istuu hetken, kokeilee vilkkuja, valoja ja etanan vauhdilla lisää kierroksia. Ei vissiin ainakaan meidän puolesta hoppuile. Koko kaupunki vasta heräilee, kello on puoli kuusi aamulla.

Kone lähtee ajoissa. Pojat nukkuvat lähes puolet 7 tuntia kestävästä lennosta. Aika jees homma. Eka pitkä elokuva tulee sen aikana. Twilight. Mun kuulokkeista lähtee äänet puolenvälin jälkeen. Pakko vaihtaa Visan kanssa paikkaa. Oon jo koukussa elokuvaan.

Loppumatkasta Pessi saa pienen raivokohtauksen, jolloin edessä olevat penkkimme saavat pientä osumaa. Keski-ikäinen suomalaisnainen kääntyy minuun päin, puoliksi silmiin katsoen ja valittaa kun koko penkkirivi heiluu. Yritän ystävällisesti selittää ettei Pessille nyt oikeen mikään kelpaa ja että yritän kyllä rauhoitella häntä parhaani mukaan. "Mutta kun koko penkkirivi heiluu", nainen jatkaa. 

Visalla menee hepet : "Mitä te haluaisitte meidän tekevän?"

Nainen : "En mitään."

Visa : " Jotakinhan te haluatte kun siihen malliin meille valitat. Katsos kun tämä kone on niin erikoinen ettei täällä ole lastenhuonetta jonne voisi mennä lasta rauhoitteleen. "

Nainen: " Mutta kun koko penkkirivi heiluu. "

Visa: " Täällä on vapaana jonkin verran paikkoja, jos vaikka haluatte siirtyä rauhallisemmalle penkkiriville?!" 

Nainen ei enää vastaa. Johtuu kait väsymyksestäni ja Pessin kiukuttelusta, mutta naisen töykeä valitus saa mieleni matalaksi ja nielen kyyneleen. Länsimaissa kaikki paine ja odotukset kohdistuu aina vanhempiin. Se on surullista.

Takanani istuva vanhahko suomalainen mies palauttaa kuitenkin toivoni ja hymyni. Hän kyselee matkastamme ja on aidosti sydämellinen. Hän rohkaisee meitä jatkamaan seikkailujamme. Pojat saavat häneltä Mariannekarkkeja ja rauhoittuvat.

Klo. 13.30 Helsinki- Vantaan lentoasema. Ulkoilman lämpötila + 6 celssiusta. Odotamme Tuukkaa ja Roosaa aulassa ja laitan Pessille housut jalkaan (aiemmat kelluvat kakassa). Kun pääsemme ovista ulos vedän keuhkoni täyteen puhdasta, viileää ilmaa. Täällä tuoksuu kevät-talvi! 

Voin haistaa sen!

PÄIVÄ 88

Lauantai, vika päivä Mumbaissa. Pojat ei millään nukaha päiväunille, mikä on ihan hyväkin, pitää kohta kuitenki elää eri kellonajassa.

Huoneessamme on naarmunen tummanruskea lautalattia. Kodaikanalia lukuunottamatta lattiat on ollu poikkeuksetta kaakelia. Suomessa kävellään varmaan taas muovin päällä.

Katon tuuletin ei viilennä juurikaan. Oon usein tuijotellu just lattioita ja kattotuulettimia Intiassa. Peruskoomailua. Käsittämätöntä, mutta reissumme hienoin tuuletin ei ole varakkaan kaupungin kalliissa hotellihuoneessa. Se oli Varanasin rähjäsen rautatieaseman laiturilla nro 7. Kullattu kattotuuletin, paljon yksityiskohtia. Se hohti siinä hämärässä loisteputkivalossa edukseen. Tuntu että sillä hetkellä se viilensikin juuri oikean verran. Vaikkei se ollu edes päällä. Muistan siellä asemalla tapaamani tytön, se oli Quebecista, menossa Kolkataan ystävän häihin. Se tyttö oli silminnähden shokissa Intiasta, muistan sen pelokkaat kasvot. Jos oisin sillon tienny, että Kolkata o melkeen ku Helsinki, oisin voinu rohkasta sitä. Mut enpä tienny.

Illalla pakataan, poikkeuksellisesti koska viimistä kertaa. Pakatessa yritän olla funktionaalinen, ja Saija tuntuukin olevan tunteellisempi lähdön suhteen. Ollaan silti sujut, Intiamme tiet on lentokenttämatkaa vaille päättyneet, on se outoa muttei harmita. En mää ois jaksanu kovin kauaa enää. Uudet tiet sitten Suomessa.

Emme katokaan Saijan kans leffaa illalla, meillä on herätys 0430, eikä 8h lentoa poikien kanssa jaksa väsyneenä.

India, sleep tight.

PAIVA 87

perjantai, Mumbai

Käydään taidekierros, Mumbain nykytaiteen museo ja eräs isohko galleria siinä vieressä. En ole oikein vakuuttunu intialaisesta (nyky)taiteesta. Se on vielä aika kankeaa. Kaukana postmodernista vapaudesta. Kalkutan kuvataideakatemian lopputyönäyttely osotti, että uus taiteilijasukupolvi kykenee kuvaan muutaki ku naisia saviruukut pään päällä. Mutta näyttelyn työt oli teemoiltaan hyvin samankaltasia: terrorismi ja media. Mumbain joulukuiset tapahtumat oli varmasti inspiroivia, jos niin voi sanoa.. Yhtä kaikki: geometristä, graafista, tasapainosta, virheetöntä jossai mielessä eikä siks kovinkaan mullistavaa.

Nykytaiteen museo on rakennuksena vähän ku intialainen versio NewYorkin Guggenheimista. Köyhän miehen Guggenheim, heh. Ylimmässä kerroksessa on tositosi erikoinen slapback-kaiku. Leevi huutaa jotain vähän kovempaan ääneen niin se kaikuu nopeasti viis kertaa ympäri kerrosta.

Myöhemmin ollaan kadulla katteleen jotain krääsäkojua. Leevi on parin metrin päässä sivummalla, kun yks mies tekee sille pigmentillä tähtikoristelua käteen. Yhtäkkiä vanhempi rouva, valkoihonen, tarttuu mua kädestä ja sanoo levottomana, Leeviä osottaen: "Is that your child? Take care of him, that man is giving him something!!" Säikähdän ja katon Leeviä, mutta edelleen ne sen koristelun parissa on. Rauhottelen rouvaa. "You have to be careful with these people!!", se neuvoo. Sanon sille, että joskus näihin ihmisiin täytyy vaan luottaa, ja kerron että ollaan matkustettu ympäri Intiaa ja että meillä on aika hyvä käsitys siitä mikä on turvallista ja mikä ei. "Oh. and where are you from?", rouva kysyy. Vastaan ja kysyn samaa häneltä. Rouvan vastaus selittää paljon: "I'm from America."

Jatketaan eteenpäin. Saija huomaa, että jenkkirouva kävelee samaa tahtia kanssamme, hieman edessä tai hieman takana, ja pysähtyy kun mekin. Seuraavassa korttelissa Saija jää kattoon vaaterekkiä, minä kieputan poikia. Yhtäkkiä rouva on taas vieressä, tällä kertaa opastamassa liikenteen vaaroista. "Rouva, kaikki on ok", huudahdan sille. Sen jälkeen se ei enää seuraa.

Illalla mietitään Saijan kans tapausta. Saija on pannut merkille, että jos intialainen kokee että lapsi, kenen tahansa, on vaarassa, hän tekee asialle jotain. Sen sijaan Suomessakin on tapana huomauttaa vanhemmille: "Hei, lapsenne on vaarassa, ettekö tee asialle mitään?" Intialaiset on automaattisesti pitämässä konkreettisesti huolta, eikä vaadi mitään, ne hymyilee vaan. Niille se on itsestäänselvyys, niinku useat on sanoneetkin: Your child is my child. Lännessähän your child on your child. Ja se saarnaava huolenpito, käytännössähän se on turhaa kun ei se pelasta lasta auton alta.

Tässä me istutaan partsilla ja yritetään tajuta että ylihuomenna ollaa taas Suomessa. Vaikkei meillä oo ees asuntoa siellä.

PAIVA 86

Torstai 2.4. Mumbai

Ostin ekana paivana Intiassa, taalta Mumbaista, sandaalit. Perusrumat, mutta ne oli hyvat jalassa ja ounastelin etta talla reissulla tulee tarviin hyvat kengat. Jos ollaan nii sanotusti lokaatiossa eika tien paalla, mulla on silti 15 kiloa ihmislasta, pari kiloa kameroista ja pari kiloa vesipulloista kannettavana, lahemmas parikyt kiloa siis. Eilenillalla suihkussa huomasin, miten turvonneet mun jalat on, ja jalkapohjat muistuttaa norsun ihoa.

Eniveis, kun ny taas paastiin Mumbaihin, sandaalit alko hajota. Ne kesti tan kolmen kuukauden reissaamisen just ja just. Saisin sadalla rupialla uudet TommyHilfigerin piraattisandaalit, mutta annan kenkani katuraatalille, tunnesyista kai. Ja onhan se ekologisempaa. 15min myohemmin allani on samat sandaalit melkein uudenverosina. Taidan luopua naista vasta flygarikentan ulkomaanterminaalissa.

Aamupaivalla tehdaan nahtavyyskierros ilmastoidulla autolla. Sellaset kierrokset on aina ylihintasia suhteessa siihen mita saa, mutta peruskatsaus kaupunkiin, ihan jees, ja pojat viihtyy viileassa autossa nahtavyyksien valilla.

Iltasella ostetaan Leeville Hamahakkimies-puku. Leevi naki sen toissapaivana nayteikkunassa ja on puhunu siita siita lahtien. Siina puvussa leikkiessan huomaan, etta Leevi on jo iso poika. Melkein huomaamattamme, matkamme aikana, Pessikin on jo alkanut puhua 3-4 sanan lauseilla.

PAIVA 85

Keskiviikko 1.4. Mumbai

Mumbaissa on 40 lamminta. Juotiin eilenillalla vain kahdet oluet parvekkeella, mutta tama kuumuus aiheuttaa niinkin vahasta pienen krapulan. Ush. Ja pojat heraa puol seiskalta.

Me maksetaan huoneesta 1600rs, se sisaltaa aamupalan jota ei voit sanoa aamupalaksi. Pari paahtoleivan kannykkaa ja murukahvit. Pyydan hotellipojalta pari ekstraleipaa etta Leeville&Pessille riittaa. "20 rupees", poika sanoo. Kysyn onko han tosissaan, silla hinnallahan saa kioskilta jo koko paketin. Poika on tosissaan. "OK, ei sitten", hymyilen lempeasti mutta sisainen reaktorini on jo kierroksilla. Kavelen suoraan hotellinomistajan puheille.

Ajauduimme eilen pienimuotoiseen kinasteluun respan henkilokunnan kans, kun he vaativat pojista lisamaksua. Yksikaan aiempi hotelli ei ole vastaavaa meilta vaatinut. Niinpa pyysin henkilokunnan jonkinmoista hotellin saantokirjaa, jossa asia olisi selitettyna mustana valkoisella. Kun sellaista ei loytynyt (/ollut?), pomo puuttui asiaan ja sanoi etta Mumbain kaupungin verosysteemi vaatii heita perimaan maksun pojista. Yllattaen siitakaan ei ollut mitaan dokumenttia. En oikein uskonut pomoa, mutta pakkohan asia oli hyvaksya kun hotelliin haluttiin jaada.

No eniveis, astun pomon toimistoon ja sanon sille etta jos me joudutaan maksamaan pojista, niin totta helvetissa nekin on oikeutettuja siihen aamupalaan. Ja ennen kuin ehdin huoneeseemme palata, hotellipojalle oli kasky kaynyt. Avaan oven, siella pieni perheeni mussuttaa kaikki lamminta paahtoleipaa.

Muutaman tunnin kuluttua olemme kayneet muitakin hotelleita lapi. Jostain syysta Saijan kanssa innostuimme etsimaan jotain oikein mukavaa mutta edullista luksusta. Kaydaan huviksemme pari todella kallista hotellihuonettakin katsomassa, muka kiinnostuneina, hikisina rahjaisissa vaatteissamme, heh. Paadymme lopulta taman saman hotellin toiseen huoneeseen, eri rakennuksessa, vain hieman kalliimpi kuin eka huoneemme, mutta tama nykyinen on isoin hotellihuone, jossa olen ikina ollut ! Lisaks jarjestetaan DVD-soitin tanne. Me ollaan aika kovia vaatimaan, ja pieni osa vaatimuksistamme toteutuukin, se riittaa. Monille, varsinkin taksikuskeille, tuntuu tulevan yllatyksena etta mua ja Saijaa ei kovin helposti hoynayteta.

Tassa huoneessa on pojille omat sangyt, mina ja Saija voidaan kerranki nukkua vierekkain ! Mutta ku illalla hyppaan sankyyn, nii se on niin lyhyt ettei jalat mahdu suoraksi. Ei voi kun nauraa !

PAIVA 84

ti 31.3. MUMBAI

Viiminen aamu Arambolilla. Syomme "omassa ravintolassamme" Outbackissa. Kaiuttimista kuuluu tuttu piisi toistolla. Samaa piisia ollaan kuunneltu joka aamu naiden 12 paivan ajan. Ostan levyn jossa piisi on, se sopinee yhteen teokseen..

Olemme pakanneet tavaramme. Huone on hiekan peitossa. Pari viimista yota olen saanut kokovartalokuorinnan hiekkaisesta sangystamme.

Parin tunnin taksimatka lentokentalle. Goan kentta on mielestani kehittynein mita olen Intiassa nahnyt (Visa: miesten vessassa ei edes lainehtinut pissa lattialla!). Tunnin matka koneessa and here we are, takaisin alkulahteella. On mielenkiintoista nahda Mumbai uudestaan, kaiken kokemamme jalkeen. Hintataso huimaa edelleen, mutta muuten otamme asiat paljon rennommin. Naemme uuden puolen Mumbaista. Matkalla hotellillemme katson haikeana ikkunasta: slummeja, chaita juovia miekkosia, naisia raskaat taakat paalaellaan, kerjalaislapsia, kengankiillottajia, katukauppiaita.. ja saavumme Colaban alueelle, joka on ihan uusi naky: muotiliikkeita ja ilmastoituja kahviloita, rihkamaa ja piraattikamaa sulassa sovussa liikkeiden ja putiikkien edessa.

Hotellimme on sootti. Lahella kuuluisaa Leopold-kahvilaa, joka otti osumaa Mumbain iskussa. Meilla on iso huone lasitetulla parvekkeella, seka own shared bathroom (vessa kaytavalla, mutta vain meilla avain lukkoon). Hassua. Mutta todellakin kallein asumus missa ollaan koko reissun aikana oltu. 1600rs.

Kaymme kuljailemassa kaduilla, syodaan kalliissa moderneissa kahviloissa, kaymme satamassa. Hiki valuu vaikka aurinko on jo laskenut. +40 astetta. Ja syomme McDonaldsissa ! Voitteko kuvitella ?? Mina viela hieman vastahakoisena, mutta Visa sanoo: "Johan taman reissaamisen jalkeen yksi makkarireissu meille anteeksi annetaan."

Pojat nukahtavat pikkusankyyn, me istutaan Visan kanssa viela partsilla ja mietin: "Pitaisko repaista viimeisille paiville ja ottaa ilmastointi lisamaksusta? Ja pitaisko ottaa lisapatja lisamaksusta, antaisimme sen hotellipojulle, joka joutuu nukkumaan yot kolmen tuolin paalla. On se niin hullua. En tieda olenko onnellinen vai surullinen hanen puolestaan.

PAIVA 83

Maanantai 30.3. Arambol aina vaan..

Aamupaivalla kaydaan lopultakin postissa, kortit lahtee matkaan kun Saija on liimannut about 50 postimerkkia pensselilla levittaen. (Eli no worries, kylla ne kortit on juhannukseen mennessa Suomessa)

Ollaan jo aika kikseissa maisemanvaihtamisen suhteen. Illalla tapaamme tulevan taksikuskimme sopiaksemme seuraavan paivan Mumbain-etapista. Ollaan jo aiemmin sovittu hinnaksi 9000, iso raha, tonnin enemman kuin muut kuskit olisivat ottaneet. Nyt detaljeista sopiessamme taa kuski yrittaa saada meidat viela kustantaan sille safkat ja chai-teet, lisaks veloittaa joka reitinpoikkeamasta pari sataa ekstraa. Saamme kuitenkin sovittua niin, etta kaikki kulut sisaltyy siihen yheksaan tonniin.

No illan edetessa alamme Saijan kans ymmartaa, etta meidan suunnitelma nousta pitkin rannikkoa hiljalleen, idyllisia pikkukylia ja -rantoja tutkien ei taidakaan toteutua. Kuski halajaa nopeaa moottoritieta, ja ymmarramme ettemme ole kuskin samalla aaltopituudella.

Juoksen iltamyohalla matkatoimistoon ja buukkaan lennot Mumbaihin. Hinta on samoissa ku taksinkin, ja jos emme kerta paase matkan varrella kiinnostaviin kohteisiin ilman kinastelua kuskin kans, ei poikia kannata laittaa 12 tunniksi istuun hikiseen taksiin.

Mumbaissa oltais sitte huomenna iltapaivalla, jea peipi jea peipi jeah !